Kauas pilvet karkaavat?

Kauas pilvet karkaavat?

 (Artikkeli on luettavissa myös osoitteessa: Tapio Joensuu: 2025 )

Satakolmekymmentäkuusi vuotta sitten tuijotti Eero Järnefelt päättäväinen ilme kasvoillaan yläruumis paljaana itään myrskyn taivuttamien kivikkomäessä seisovien kelojen takaa taivaan kajastaessa synkkää sineä, liekkien keltapunaa ja veren kirkasta punaa (Idän myrskyssä-maalaus vuodelta 1894). Järnefelt ei ole ollut ainoa, joka on tuntenut idän puhurit ihollaan. Hävitys tulee idästä! Mistä löytyy se suomalainen, jonka sielu olisi säästynyt Venäjän uhan tuntemiselta? Tuntemus on ikään kuin kansallishengessä. Viimeisen noin tuhannen vuoden aikana Novgorodin ruhtinas ja novgorodilaiset, Moskovan ruhtinaskunta, Venäjän keisarikunta ja venäläiset ja myöhemmin Neuvostoliitto ovat hyökänneet, hävittäneet ja autioittaneet Suomea ainakin parikymmentä kertaa (Helsingin Sanomien kuukausiliite no 603, 6/22, ss. 8–9). Tämän kirjoituksen pääkohde ei kuitenkaan ole suomalaisten kokemat kauhut, pääpaino on toisaalla, aatteiden ja realiteettien välisessä hiertymisessä, mutta myös nykyisessä Ukrainan sodassa.

Uni kauniita kuvia hiekasta nostaa

Tasa-arvo, ihmisoikeudet, demokratia, oikeusvaltio, oikeustoimen itsenäisyys hallitusvaltaan nähden, keskinäisten sopimusten ja lakien kunnioittaminen (koskee myös hallitsijoita), individualismi, tieteellinen rationalismi, suvaitsevaisuus kulttuuriin, uskontoon ja muuhun ihmisten ja ihmisryhmien erilaisuuteen nähden, vapaa tai vapauteen pyrkivä taloudellinen toiminta, koulutus, tiedon hankkiminen, uudistuminen ja ihmisten olojen parantaminen, tieteellinen rationalismi, luonnonsuojelu, eliökunnan moninaisuuden säilyttäminen ja eritoten ilmaston lämpenemisen estäminen. Näitä arvoja ja toimia on toteutettu tai pyritty toteuttamaan demokraattisissa läntisissä maissa ja laajemminkin maailmanlaajuisesti YK:n toimesta.

Nykyiset läntiset demokraattiset valtiot ja samojen valtioiden esidemokraattiset edeltäjät eivät ole olleet mitään pyhäkoululaisia ihmisoikeuksien näkökulmasta katsoen, mutta ne ovat suostuneet näkemään ja myöntäneet entisen raa’an väkivallan, oikeudenmukaisuuden loukkaukset sekä epätasa-arvon ja ottaneet opikseen. Kaikessa ei ole suurta edistystä saavutettu. Esimerkiksi sananvapaus on lisääntynyt mutta suuret mediatalot ja uutistoimistot pitäytyvät omissa linjoissaan eikä Matti ja Maija Meikäläisen ääni niissä pääse aidosti kuulumaan; heidän osansa on olla informaation kohteita. Internettimaailmassa voi kukin julkaista omilla tai muiden näyttöpaikoilla. Kuitenkin todellisuudessa sielläkin yksittäisen ihmisen ääni jää huutavan ääneksi korvessa. Mahtavatko suurten toimijoiden algoritmit ohjata nettisurffailijat toivomilleen urille?

Ovatko demokratia, ihmisoikeudet ja näihin läheisesti liittyvät arvot unikuvia, suloisia pilvilinnoja, harhakuvia ja toivetodellisuuksia? Eivät aivan. Eurooppa on kyennyt elämään sen verran sovussa, että suurilta sodilta on vältytty toisen maailmansodan jälkeen. Suomi menetti Karjalan, Petsamon ja osia Sallan tienoilta ja itsemääräämisoikeus kulki Tehtaankadun kautta. Näistä takaiskuista huolimatta Suomea ei miehitetty, vaikka olimme olleet liittoutuneita hävinneen Saksan kanssa. Läntisten arvojen tarpeellisen kehittämisen hengessä me, sodan jälkeinen sukupolvi, olemme marinoituneet ja kasvaneet. Nämä arvot ovat tulleet inhimilliseksi luonnoksemme. Mikäli olen käsittänyt oikein läntisten uutiskanavien välittämät tiedot, niin Euroopan valtioiden edustajat ja asukkaat ovat vajonneet niin syvälle liberaalin demokratian unikuviin, että sotakaluston on annettu rappeutua sekä ihmisten halukkuus ja kyvykkyys puolustusvoimien tehtäviin on, jos ei aivan kadonnut, niin ainakin alamaissa. Paitsi ehkä Suomessa. Mikäpä sen mukavampaa kuin elellä rauhassa sananvapauden ja turvatun toimeentulon onnelassa. Ei ole ollut tarvetta varustautumiseen, kun talous- ja kanssakäymissitein pyrittiin lauhduttamaan ja sivistetään idän raakalaiset, joilla tarkoitan Venäjän valtaeliittiä ja sotalaitosta, en koko venäjän kansaa. Venäjä on vuosisadasta toiseen tuottanut aggressiivista ja brutaalia valtaeliittiä, jolla on ollut kyky luoda ja varustaa tuhoa ja kauhua toteuttavia suurilukuisia armeijoita.

Meidän täytyy havahtua olemaan ”arvopohjaisia realisteja” niin kuin presidenttimme on asian ilmaissut.  En millään muotoa katso, että sotilaallinen varustautuminen olisi ihanne, päinvastoin katson, että rauhan rakentaminen ja ylläpitäminen tulee olla päämäärä. Ei armeija ole mikään ihanne; olen hyvin tietoinen armeijan haastavasta työympäristöstä ja armeijassa vallitsevista käytänteistä, ihmisten välineellistämisestä, alistamisesta, nokkimisjärjestyksestä, komentosuhteista ja komentosuhteiden vähintään kyseenalaisista käyttötavoista.  Pohdiskelut Euroopan liberaalien demokratioiden tilasta ja armeijasta ovat arkielämän realismin tunnistamista ja havahtumista kysymään ovatko haaveet sopimuspohjaisesta kansainvälisistä suhteista, itsemääräämisoikeudesta niin kansojen kuin yksilöidenkin tasolla käyttökelpoisia elämän ohjenuoria. Olisiko autokratia demokratiaa parempi, tai ehkä plutokratia? Valinnan helpottamiseksi kannattaa katsoa, vaikka sosiaalisen edistyksen indeksiä (SPI), joka kuvaa monipuolisesti ihmisten hyvinvoinnin edellytyksiä eri valtioissa. SPI osoittaa selvästi, että liberaalit demokratiat voittavat autokratiat, jollainen esimerkiksi aggressiivinen ja laajenemishaluinen Venäjä on (Social Progress Index - Wikipedia). (Katso myös lähde 1.) Meitä uhkaavat autokratia, antiliberalismi, plutokratia ja diktatuuri, jotka ylenkatsovat yleisinhimillistä hyvinvointia ja tarpeita.  Amerikan Yhdysvalloissa Trump (huomioi, suomeksi töräys) tuppaa pystyttämään autokratiaa, plutokratiaan kallellaanhan maa on ollut jo perinteisesti.

Kyllä sopiminen kannattaa

Joulukuussa 1994 Yhdysvallat, Venäjä ja Iso-Britannia allekirjoittamalla ydinasesulkusopimukseen liittyvät turvallisuustakeet (assurances) vakuuttaen kunnioittavansa Ukrainan (sekä Valko-Venäjän että Kazakstanin) itsenäisyyttä ja suvereniteettia. Nämä valtiot lisäksi lupasivat ”pidättyä uhkaamasta tai käyttämästä voimaa pöytäkirjan allekirjoittajien (Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan) alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan ja sitoutua siihen, että mitään heidän aseitaan ei koskaan käytetä näitä maita vastaan, paitsi itsepuolustuksessa tai muutoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan mukaisesti”. Vastineeksi Ukraina (sekä Valko-Venäjä ja Kazakstan) luopuivat ydinaseistaan näiden turvallisuustakeiden ja muiden sopimusten seurauksena vuosina 1993–1996. (https://en.wikipedia.org/wiki/Budapest_Memorandum. Luettu 24.2.2025.)

Ennen kuin kaksikymmentä vuotta oli kulunut, Venäjä miehitti Krimin ja hyökkäsi Donbasiin. Vuonna 2022 Venäjä aloitti sotatoimet koko Ukrainaan kohtaan. Media pursusi kuvia ja videoita siitä epäinhimillisyydestä ja raakalaismaisuudesta, jota Ukrainassa tapahtui. Butšan ja Mariupolin raakuudet vetänevät vertoja Pietari Suuren Pohjois-Pohjanmaan hävitykselle, jonka suurin yksittäinen, sanoin kuvaamaton kauheus sattui 29. syyskuuta vuonna 1714, jolloin 200 kasakkaa tappoi Hailuodossa yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveellä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Isoviha. Luettu 21.2.2025.). Nykyään teurastajan ei aina tarvitse ”liata käsiään” vaan tehtävän voi hoitaa siististi nappia painamalla.

Kun täysimittaisen Ukrainan sodan ensijärkytyksistä alettiin toipua, journalismissa yksittäisten kärsimysten uutisoinnin rinnalle ovat nousseet kylmät numerot kuten ihmisuhrien lukumäärä, alueiden pinta-alat, taloudelliset tappiot, tuhottujen asuntojen tai energialaitosten lukumäärät, jne. Ukrainaa on tuettu ja Venäjän taloutta on yritetty heikentää. Mutta kaikkea on tehty liian vähän ja liian myöhään. Tuen päämääränä tulisi olla sodan lopettaminen ja Ukrainan kansainvälisesti hyväksyttyjen oikeuksien toteutuminen eikä sodan pitkittäminen.

Kättä päälle ja käsirahaa

Venäjä rikkoi ensimmäisenä Budapestin sopimuksen. Kun sodan alkamisen kolmivuotispäivä (24. 2. 2025) on ohitettu, olemme saaneet lukea, että Yhdysvalloista on tullut seuraava turvataelupauksen rikkojaosapuoli. Turvatakuut, hmm mitä ne nyt ovatkaan? Trump lyö kättä päälle Putinin kanssa. Käsirahana on Putinin arvon kohottaminen raakalaishylkiöstä kunnialliseksi sopijaksi ikään kuin hänen sopimuksiinsa voisi luottaa. Putinille vapaat kädet Ukrainassa lukuun ottamatta Ukrainan luonnonvaroja, jotka Trump yrittää iltalypsynä anastaa Ukrainalta vastineena sota-avustuskorvauksista. Euroopasta lähtiessään Trump aikoo viedä mukanaan Grönlannin. Venäjän oikea paikka on tuomioistuimen edessä saamassa rangaistukset rikoksistaan ja korvauslaskun tuhoistaan. Hylkiöhallitsijasta ja -valtiosta on tulossa tunnustettu neuvottelija ja sopija eikä syytetyn penkillä istuva rikollinen. Yhdysvalloista on tullut kansainvälisen oikeuden ja demokraattisten arvojen rikkoja.

Onhan niitä neuvojia

Ovatko länsimaisen liberaalin demokratian ihanteet pilviä, jotka haalentuvat hajoten paikalleen tai kauas karkaavat saavuttamattomiin. Karkaanko minäkin kauas pois, niin kuin pilvetkin? Ideat voivat olla liian suuria paloja pienelle ihmiselle ymmärrettäviksi ja haukattaviksi. Kannattaako ylipäätään puolustaa liberaalia demokratiaa, koska täälläkin moni ihminen tuntee putoavansa yhteiskunnan kelkasta ja yhteinen hyvä jaetaan epäoikeudenmukaisesti ja pärjäämismahdollisuuksissa on suuria eroja ihmisten välillä. Puutteita toki on mutta demokratia on paras tunnettu mahdollinen yhteiskuntajärjestelmä ihmisille, etenkin pohjoismainen malli, jossa kapitalismille on asetettu jarruja yhteisvastuun toteuttamiseksi. Olisitko mieluummin asunut sodanjälkeisessä Neuvostoliiton miehittämässä Suomessa kuin toteutuneessa Suomessa, jossa Neuvostoliitto tosin kavensi suvereniteettiamme? Luulen tietäväni useimpien vastauksen. Mitä yksittäinen, kaukana vallan palatseista kyyhöttävä ihminen voi tehdä ihmisoikeuksien ja sopimusjärjestelmän ylläpitämiseksi ja parantamiseksi? Yläkäsitteet ovat kaukana ja ehkä vaikeasti käsitettäviä, järkälemäisiä, ihmisen mitan ylittäviä. Ja neuvot yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksista niin muodoin saattavat kuulostaa naiiveilta ja helppohintaisilta, mikä johtuu siitä, että yhden koon sukkahousuja ei ole: yksillä housut kiristävät yhdestä kohdin, toisella lötjöttävät löysänä toisesta kohtaa. Oletan, että useimman valinta on kallistunut liberaalin demokratian puolelle.

Yksi tapa lähestyä liberaalin demokratian puolustamista on, että kukin lähtökohtaisesti elää omaa elämäänsä, ei muiden. En tarkoita muiden huomioonottamattomuutta. Päinvastoin. Kun omat arvovalinnat ovat selvillä, tulee toimia kiitoksista ja moitteista piittaamatta luotisuoraan. Väsymisen jälkeen tulee elpyä ja taas toimia. Mitä toimet ovat? Kunkin on muodostettava oma liberaalin demokratian puolustamis- sekä autokratian vastustamisstrategiansa. Toinen ihminen voi toimia vain kätilönä. Kätilön ja lääkärin arvo mitataan kykynä tuottaa yhdessä neuvottavansa/autettavansa kanssa kullekin räätälöity, yksilöllinen ratkaisu. Kaikki on suhteellista. Yksi voi kiinnittää huomiota henkilökohtaiseen käytökseensä (toivoen avuliaisuuden tarttuvan), toinen voi pyrkiä sanoittamaan käsityksensä ja tuomaan sen julki puhuen tai kirjoituksin, kolmas taloudellisin avustuksin. Yhtä kaikki: liberaalia demokratiaa tulee tukea ja diktatuuria vastustaa ja eritoten tarkkaan pitää pyrkiä havaitsemaan diktatuuriin pyrkiviä toimia.

 Lähteitä:

1. Juho Saari (toim.). Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Vastapaino Tampere 2025. ISBN 978-952-397-192-9.