Stoalaisuus ja teosofinen maailmankuva

Stoalaisuus ja teosofinen maailmankuva                                            

                                                                                                                              Käsikirjoitus 1. 12. 2016

Oleelliset teosofian käsitteet ovat löydettävissä antiikin stoalaisuudessa ja antiikin kreikkalaisessa filosofiassa enemmän tai vähemmän identtisissä muodoissa ja ovat selvästi tunnistettavissa. Käsittelen ja vertailen tutkielmassani teosofian ja stoalaisuuden käsitystä maailmankaikkeuden rakenteesta, aineellisuudesta ja henkisyydestä sekä niiden kietoutumisesta toisiinsa, maailmankaikkeuden synnystä, kehityksestä ja päämäärästä. Samoin käsittelen etiikkaa, syysuhteista determinismiä, kohtaloa, meistä riippuvaa toimintaa ja vapaata tahtoa valita sekä vastuullisuutta ihmisen kehityksen kannalta.

Teosofisen maailmankatsomuksen mukaan syyn ja seurauksen eli syyn ja vaikutuksen lain, karman lain, mukaan valintamme ja tekomme muodostavat syyt elämämme tuleville tapahtumille. Stoalaiset perustajastaan Zenon Kitionilaisesta alkaen pohtivat syitä ja vaikutuksia. Perusta syyn ja seurauksen laille löytyy heidän fysiikastaan, jonka mukaan kaikki olemassaolo on aineellista joko passiivista perusolemusta (ϋλη, ούσία) tai aktiivista pneumaa (πνεῦμα). Pneuma-aineen aineellisuutta ei pidä sekoittaa nykytieteen materiaan, alkeishiukkasiin tai energiaan. Aktiivista prinsiippiä kutsutaan eri nimillä kuten Jumala, Zeus, kohtalo, järki, kaitselmus. Aktiivinen peruste saa aikaan koko maailman samoin kuin yksilönkin koossapysymisen, muodon ja muutoksen sekä olioiden ajallisen keston. Pneuma-aineen jännite  (τόνος, ἕξις) esiintyy eri puhtaus- tai hienousasteissa; kasveilla omanlaatuisena luontona, fysiksenä (φύσις), ei-järjellisillä eläimillä psykhenä (ψυχή) ja järjellisillä olennoilla järkenä (λόγος). Ylempiasteiset oliot omaavat myös alempiasteisen jännitteen. Hienoaineisin pneuma sijaitsee järjellisten olioiden sielun johtavassa osassa (ήγεονικόν). He katsoivat myös maailman kokonaisuutenaan olevan järjellinen olento. Stoalaisten pneuma-aine on teoreettinen siinä mielessä, että emme näe tai voi muulla tavoin havainnoida sitä. Vastaavasti teosofian fyysistä maailmaa (tasoa) ylemmät tasot esitetään konkreettisina aineksina, jonkinlaisena ”hienoaineisena” aineena; ei pelkkinä abstraktioina. Stoalaisesta käsityksestä poiketen teosofian mukaan nämä ylemmät tasot voidaan havaita näköaistimuksen kaltaisena kokemisen laatuna. Stoalaisuudessa on esitetty tunne- ja ajatustasot, jotka tapaamme myös teosofiassa astraali- ja mentaalitasoina.

Stoalaisuuden maailmankaikkeus on syklinen. Luova tuli (πῦρ τεχνικόν), logos on ainoa iäti pysyvä. Siihen on tiivistynyt kaikki tuleva mahdollisuus ja hedelmät edellisestä maailmanajasta. Stoalaiset hyväksyivät Herakleitoksen syklisen maailmankaikkeuden. Kosmos palaa ekspyresiksessä ajanjaksonsa lopussa ja alkaa sitten täsmälleen edeltäjänsä kaltaisen kierroksen. Koska syyt ovat samat, seurauksetkin ovat samat. Sama Matti ja Maija ilmaantuvat uuteenkin maailmankaikkeuden kierrokseen ja ajattelevat, sanovat ja tekevät täsmälleen samat asiat kuin edellisessä syklissä. Teosofian syklit ovat muuttuneet siinä mielessä, että uusi sykli tuo mukanaan kehitystä, on tapahtunut oppimista, syklit ovat spiraalin kierroksia, jokaisessa uudessa kierroksessa saavutetaan ylempi, hienoaineksisempi, eettisesti korkeampi taso.

Stoalaisille pneuma, joka siis esiintyy tonoksensa mukaan joko ainetta koossapitävänä jännitteenä, kasvien fysiksenä, eläinten psyykenä tai ihmisen ja jumalan järkenä [νοῦς]) on kappale, partikkeli (σωματεῖον). Myös laadut kuten hyve, pahe ja tieto ovat kappaleita. Nämä kappaleet voivat olla yhtä aikaa samassa paikassa. Miten tämä on mahdollista? Asiantilan selittää seos (μιξοφυἠς), joita on kolmea laatua: 1) seos, jossa kappaleet ovat toistensa vieressä, 2) seos, jossa muodostuu uuden ominaisuuden omaava kappale, jossa alkuperäisiä komponentteja ei voida enää palauttaa alkuperäisiksi ja 3) varsinainen seos, jossa kappaleet ovat samassa paikassa ja voidaan jälleen erottaa omiksi alkuperäisiksi komponenteiksi (Jedan 2009 s. 15-16). Täten ihmisen järki ja sielu voi olla samassa paikassa fyysisen ruumiin kanssa ja kuolemassa jälleen erkaantua siitä. Samoin jumalan järki on maailmankaikkeuden jokaisessa paikassa ja maailmanpalossa (ekpyresis) vetäytyy itseensä säilyttäen ominaisuutensa. Maailmanpalossa jää jäljelle enää jumalallinen järki (nous, logos) ja jos ihminen aikoo saavuttaa kuolemattomuuden, hänen tulee asettua jumalan näkökannalle, jumalan asemaan ja matkia jumalaa. Jumalan kumppaniksi asettuminen on stoalaisen viisaan päämäärä. Stoalaisen viisaan mukaan tämä maailma, jossa nyt elämme, on paras mahdollisista maailmoista. Maailmaa johtaa jumalan kaitselmus (providence), hyväntahtoinen huolenpito ja ihmisen tulee pyrkiä samaan näkökulmaan. Tällöin kyseessä on luonnon mukaan eläminen. Stoalaiset kehittivät filosofis-psykologisen menetelmän päämääränsä saavuttamiseksi. Nykyään tätä menetelmää on kutsuttu myös tunneterapiaksi (Kaarakainen & Kaukua 2004). Psykologisten harjoitusten kuvauksissa näiden korkeiden päämäärien asemasta yleensä esitetään päämääränä mielenrauha (ataraxia), itseriittoisuus (autarkeia), tyyneys (euthymia), tunteettomuus (apatia), vaikka tämä korkea päämäärä Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on löydettävissä, kun kyllin laajasti, tarkasti ja syvällisesti tutustuu stoalaisten alkuperäiseen oppiin.

Stoalaisille syyt ovat aina aineellisia, vaikutukset voivat olla asioita. Samat syyt samoissa ulkoisissa olosuhteissa aiheuttavat väistämättä samat vaikutukset. Myös meistä riippuvat asiat tapahtuvat edeltävien syiden mukaan. Määräävänä tekijänä vaikutelman (ϕαντασία) hyväksymisessä (συγατάθεσις) on henkilön luonne (διάθεσις); koulutettu ja hyveellinen tekee erilaisen valinnan (hyväksymisen tai hylkäämisen) kuin kouluttamaton tai paha. Henkilön luonne toimii siis muuntajana syyn ja vaikutuksen välillä. Alkuaikojen stoalaisuudessa ei kuitenkaan ole kyse vapaasta valinnasta vaihtoehtojen välillä vaan determinismistä, jonka välittäjänä toimii henkilön luonne. Stoalaiset harjoittivat ankaraa itsekuria ja pyrkivät tarkkaan arviointiin ja toimimaan havaitsemiensa ja oppimiensa johtopäätösten mukaan. He pyrkivät muuttamaan luontoaan. Kuitenkin filosofisesti he katsoivat edeltävien syiden määräävän meidän valintamme; tavallaan emme itse valitse, vaan valinta tapahtuu meissä meidän pneuma-aineen jännitteen laadun mukaisesti. Tosin voimme itse vaikuttaa tai olla vaikuttamatta pneuma-aineemme laatuun ja sitä kautta valintaamme harjoittamalla filosofiaa, kouluttautumalla, tulemalla viisaaksi, kiinnittämällä huomiota vain niihin asioihin, joihin voimme vaikuttaa. Muista kuin omassa vallassamme olevista asioista maailmassa huolehtii kohtalo (εὶμαρμἐνη), kaitselmus. Elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Syyt kyllä välttämättä luovat seurauksensa samoin kuin syyn ja seurauksen lakisiteisyys on esitetty teosofiassa karman lakina. Stoalaiset ilmeisesti kuitenkin katsoivat henkilön päätöksen filosofian harjoittamisesta olevan ennalta määrättyä. Merkkejä vapaan valinnan näkökohdasta filosofisessa keskustelussa nykyaikaisessa muodossa tunnetaan vasta toiselta vuosisadalta jKr. (Bobzien 1998).

Vasta ajanlaskumme alun jälkeen filosofit painottivat asioita, jotka ovat peruselementtejä kehityksen ajatukselle. Ihmisen vapaus valita ennalta määräämättömästi mahdollistaa kehityksen. Stoalaisille kohtalo on syiden kudelma. Jokainen yksittäinen syy kantaa itsessään pientä tiedon jyvää siitä, mihin se on tähtäämässä. Jokainen syy kantaa itsessään osan Jumalan tahtoa tai suunnitelmaa. Ihminen on vastuussa luonteensa mukaan tehdystä valinnastaan ja jokaisella valinnallaan ja teollaan hän on kudottu kosmoksen, Jumalan, Logoksen syy-seurauskudelmaan, kohtaloon. Teosofian karman laki heijastelee selväpiirteisesti alkustoalaisten syysuhteista determinismiä. Herakleitoksen syklinen kosmos, stoalaisten filosofian viisauden harrastus ja alkustoalaisuuden jälkeinen filosofinen vapaan valinnan näkökulma ilmenevät teosofisessa evoluutio-opissa. Ihminen on alimmilla kehitysasteillaan karman lain vanki mutta kehittyessään päättää elämästään, kohtalostaan ja tulevaisuudestaan yhä enenevässä määrin.

Riippumatta siitä katsoivatko stoalaiset viisaan tiellä ponnisteluaan ennalta määrätyksi vai heistä itsestään riippuvaksi, he pyrkivät elämään luonnon mukaan.  He pyrkivät ehdottomasti hyveelliseen elämään ja hyve, luonnon mukainen elämä oli heille extreemi, äärimmäinen ihanne. Vain äärimmäisessä jumalan kaltaisessa sisäisessä ja ulkoisessa elämässä ihminen toteutti ihmiselle kuuluvan osan. Ihminen, pyhimys oli kokonaan hyveellinen tai ei ollenkaan hyveellinen. Hyveen, jumalankaltaisuuden tuli olla ehdoton ja ainoa lähtökohta elämässä ja toiminnassa. Hyveen tuli muovata kaikki ihmisen toiminnat pienimpään triviaaliin yksityiskohtaan saakka, hyve oli koko elämä. Pyrkijän tuli tuntea itsensä eikä ylittää luonnon antamia rajoituksia. Hyvän elämän tuli olla pysyvää, siitä ei ollut takaisin kääntymistä. Niinpä esimerkiksi Epictetos varoittaa pyrkijöitä filosofin, pyhimyksen tiestä. Filosofiksi ei voinut tulla osa-aikaisesti vaan kokonaan ja vastuksia ja koettelemuksia oli varmasti tiedossa. Pyhimyksen hyve säilyi yhtä kauan kuin pneumakin, seuraavaan maailmanpaloon saakka. Hyveellinen ei voinut tulla pahaksi mutta poikkeustilanteissa kuten sairaudessa, jossa ei voinut kontrolloida itseään, hän voi menettää hyvyyden.

Stoalaisten hyve on toimia sopusoinnussa oman yksityisen jumalhenkensä ja Zeuksen tahdon mukaan. Hyveen ominaisuuksia ovat järkevyys, urhoollisuus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus, suurisieluisuus, vahvaluonteisuus, kestävyys, nopeaälyisyys, neuvokkuus, vilpittömyys, teeskentelemättömyys, huolettomuus, hyvä arvostelukyky, hyvä käytännöllinen yleiskuva, nopea moraalinen taju, tahdikkuus, oveluus, kekseliäisyys vaikeuksissa, hyvä järjestys, luottamus, kunnian taju, soveliaisuus, itsekontrolli, työteliäisyys, pysyminen oikeudenmukaisessa arvioinnissa, hurskaus jumalanpalveluksessa, ystävällisyys, sosiaalisuus, moitteeton kumppanuus naapureiden kanssa, tieto, tieto dialektiikasta ja fysiikasta, ymmärrys, yhdenvertaisuus, uskollisuus, tarmo, puolueettomuus, ennakkoluulottomuus. Tämän hengästyttävän listan mukaisesti meidän ei kuitenkaan pidä edetä. Listan seuraaminen johtaa etiikan kannalta vastakkaiseen päämäärään nimittäin paheeseen. Tulemme persoonallisen itsen kehittäjiksi ja kun kehitystyössä on vaikea edetä, tulemme hurskastelijoiksi, jossa mitä pahemmin lähimmäisemme lankeaa, sitä hurskaampia itse olemme, halveksumme lankeajia. Me pyrimme näyttämään ulospäin hyveellisiltä, meistä tulee ulkokullattuja ja tätä ihmislajiahan näemme aivan tarpeeksi. Tiedon alalla näemme vain oman tietomme, jota tuputamme toisille, tulemme tiedolla snobbailijoiksi, katsomme itsemme sitä paremmiksi mitä useammassa tieteellisessä julkaisussa nimemme on, nimitämme itsemme ja panemme toiset nimittämään itsemme huippututkijoiksi ja koska kaikki eivät voi olla huippuja, muut ovat silloin laaksoja eli huonompia.  Ei näin, vaan meidän tulee ottaa luojan asenne ja näkökulma. Olen käsittänyt myös P. Ervastin olleen samalla kannalla kuin hän selvittää eroa persoonallisen itsen kehittämisessä ja mystisen Kristuksen herättämisessä/heräämisessä. Kalevalassa asia esitetään hänen mukaan kultaisen neidon takomisena.

Stoalaiset puhuvat oikeiosis-periaatteesta (Seneca 2011 s. 416-21). Asiaa käsitelleet ovat usein kääntäneet oikeiosis-termin haltuun ottamisena mutta kyseessä ei millään muotoa ole omaksi ottaminen. Itse kutsuisin periaatetta huolenpidon alueen laajentamiseksi. Oikeiosis-periaatteen mukaan eläin ja ihminen ottavat ensin huollettavaksi oman itsensä, joka vastaa suunnilleen nykyistä itsesuojeluvaistoa. Järjen kehittyessä otamme vastuualueeksemme yhä suuremman alan, ensin perheen, sitten sukulaiset, heimon, kansan ja lopulta koko kosmoksen. Näin olemme tulleet luojan vastuualueeseen eli koko maailmaan, jota hän ohjaa kaitselmuksellaan, hyväntahtoisella johdollaan, kohtalollaan. Tämä tulee olla myös meidän asenteemme. Käsittääkseni Uuden Testamentin Roomalaiskirjeessä (Room. 31-3) esitetty Jeesus tarkoittaa samankaltaista asiaa kehottamalla ensin etsimään taivasten valtakuntaa ja sitten kaikki muukin ihmiselle annetaan.

Stoalaisuudesta en ole löytänyt yhtä pitkälle menevää, täydellistä itsestä luopumista tai itsensä uhraamista kuin mitä kristinuskon uskomusten kehityksessä on ilmaantunut (Räisänen 2010). Toki itsekkyyden ylitystä korostetaan painottamalla oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta ja sosiaalisuutta. Itsensä tuntemista tähdennetään ja kielletään ylittämästä luonnon rajoja (Jedan 2009 s. 85). Sen stoalaisuuden mukaan, jonka olen ymmärtänyt, jokaisella oliolla on oma paikkansa luomakunnassa, myös ihmisellä ja ihmisen tulee tyytyä omaan paikkaansa, ei kuitenkaan oppimattomana vaan stoalaisena pyhimyksenä.

Johtopäätöksiä

Teosofiassa esitetään olevaisen ja aineen rakenne ratkaisevasti erilaisena kuin nykyisessä fysiikassamme. Kaikki olevainen on tavallaan aineellista, jollakin tapaa ”hienoaineista”. Fyysistä olomuotoa (tasoa) hienosyisemmät olomuodot kuten tunteet ja ajatukset ovat jollakin tapaa konkreettisia, eivät abstraktioita kuten nykyisin ajatellaan. Nykyfysiikan ontologian mukaan konkreettista on vain aine-energia-olevainen. Teosofista kantaa vastaava käsitys on esitetty 200-luvulla ennen Kristusta varhaisten stoalaisten toimesta. He katsoivat myös henkisten ominaisuuksien olevan kappaleita (σωματεῖον), konkreettisesti olemassa olevaa rakenneainesta, ei asioita, ei abstraktioita. Eri hienousasteiset ainesosat voivat olla samassa paikassa kolmiulotteista avaruutta ja ne voivat erota toisistaan oman ominaisuutensa säilyttäen. Tämä vastaa teosofista käsitystä ja antaa pohjan mm. erilaisille ylifyysisille käyttövälineillemme sekä sielun ja ruumiin yhtymiselle ja erkanemiselle toisistaan.

Teosofia opettaa syklistä maailmankaikkeutta. Maapallo ilmenee ensin ylifyysisillä tasoilla ja nykyisen fyysisen maapallon jälkeen uusissa kierroksissa ilmenee yhä hienommissa olevaisen olomuodoissa. Ikuisen kertautumisen myytti eli apokatastasis-uskomus (ἀποκατάστασις) oli levinnyt hellenistiseen maailmaan (Eliade 1993 s. 105). Käsitys maailmanpalosta, ekpyresiksestä, josta hyvät pelastuvat vahingoittumattomina on ilmeisesti alun alkaen iranilainen (Eliade 1993 s. 106). Herakleitos (noin 535 – 475 e.Kr) piti kosmosta syklisenä. Varhaiset stoalaiset adoptoivat opin ja liittivät siihen ainekäsityksensä, determinisminsä ja logosoppinsa, jossa yhden syklin kokemukset ja syyt keräytyvät logokseen ja esiintyvät siemeninä uudessa maailmansyklissä teosofian opin tapaan. Teosofiassa on säilytetty arkaainen syklisen ajan ja historian käsite. Lineaarisen ajan ja kehityksen käsite on istutettu syklisyyteen, ikuiseen paluuseen maailmankausien spiraalisen kehityksen ajatuksena. Ihminen on havahtunut historiallisuuteensa ja aikakautensa peilaajana teosofisen maailmankuvan ihminen näkee omassa itsessään arvon nimenomaan historian, lineaarisen – vaikkakin spiraaliseksi taivutetun – ajan mukaisesti. Teosofisen maailmankuvan aikakäsite on tässä mielessä ikuisen uusiutumisen, saman toistuvuuden ja nykyisen länsimaalaisen täysin lineaarisen aikakäsitteen välimuoto, kompromissi. Spiraalisuus toteuttaa idean palauttaa aika ja tapahtumat lähes alkupisteeseen. Ajan ja historian vääjäämätön eteneminen ja ainutkertaisuus ovat sukeltaneet tietoisuuteen.  Ihmistajunnan kokemukselle lähes mittaamattoman pitkät ajanjaksot suovat vahvan kokemuksen ajan ainutkertaisuudesta ja lineaarisuudesta syklisen ikuisen uudistumisen sijasta.

Karman laki on teosofian perusoppeja. Varhaisessa stoalaisuudessa esitettiin vääjäämätöntä syyn ja seurauksen (vaikutuksen) lakia karman lain tapaan. Laki oli varsin deterministinen. Ihminen katsottiin kuitenkin determinismistä huolimatta vastuulliseksi omista edesottamuksistaan. Stoalaiset pyrkivät opiskelemisella ja ankaralla itsekurilla muuttamaan itseään ”hienoaineisemmaksi” syiden ja vaikutusten välikappaleeksi, muuntajaksi, pyrkimällä jumalan kaltaiseksi. Vastaava pyrkimys ja päämäärä ovat teosofiaan perehtyneille tuttuja. Filosofisesti itsen muuntamisen käsite on sama stoalaisuudessa, teosofiassa ja nykyisessä neurotieteessä, ontologiat eroavat toisistaan.  Stoalaisuudessa on kyse peruselementtien (tuli ja ilma) jännitteestä, teosofiassa karkean hienoaineisen aineksen vaihtamisesta hienompaan, nykyisessä neurotieteessä hermoston hermojen uusien yhteyksien rakentamisesta ja välittäjäaineiden sääntelyn muuttamisesta.

Teosofian etiikka ilmenee toisten kunnioittamisena, huomioimisena ja auttamisena ja kehittämisenä itsessään tällaisia ominaisuuksia. Stoalaisuudessa päämääränä on stoalainen viisas, pyhimys, joka osaa tehdä oikean arvion ilmiöistä, elää onnellisena (eudaimonia), oikeudenmukaisena (dikaiosyne) ja tasapuolisena ja jolla on oikea käsitys elämästä.

Teosofia opettaa fyysisestä ruumiista erillistä sielua ja sielun reinkarnaatio-oppia. Stoalaisuus katsoo sielun olevan tulen ja ilman sekoitusta nimeltään pneuma ja erityisesti pneuman tiettyä jännitettä eli tonosta. Sielu on fyysisen elinaikamme yhtyneenä fyysiseen näkyvään ruumiiseemme ja erkanee fyysisestä ruumiista kuollessamme. Stoalaisen toisen johtajan Kleantesin mukaan kaikki sielut säilyvät maailmanaikamme, maailmanpalon, ekpyresiken loppuun mutta kolmannen johtajan Krysippoksen mukaan vain viisasten sielut säilyvät maailmanpalon loppuun (Diogenes Laertios 2003 s. 279). Maailmanajan sisäistä reinkarnaatiota, metempsykoosia (μετεμψύχωσις) en ole löytänyt stoalaisuudesta. Antiikin Kreikassa sielunvaellus on ollut tunnettua ja asiasta on säilynyt mm. Platonin oppilaan Ksenokrateen tekstejä (Jatakari 2001).

Miksi maailmankatsomuksen perusrakennepalikat stoalaisuudessa ja teosofiassa vastaavat edellä kuvatun tarkasti toisiaan? Vastauksia voi olla ainakin kolme. Ensiksikin teosofian mukaan ihmiskunnan vihityt muodostavat Salaisen Veljeskunnan, joka jakaa ikiaikaista viisautta ihmisille eri aikoina. Kukaan tuntemani henkilö ei ole voinut itse varmistaa tietoa suoraan luonnonmuistista (akaasisista aikakirjoista). Toiseksi monet antiikin Kreikan ja Rooman kirjalliset lähteet, mukaan lukien stoalaiset, ovat olleet eurooppalaisten käytössä vuosisatoja. Kouluissa ja yliopistoissa on vuosisadat luettu latinan ja kreikan kieltä yleisesti ja monet ovat tutustuneet näihin kirjoituksiin. Täten ajattelurakennelman peruspilarit (ja väliin pienemmätkin yksityiskohdat tai näkökulmat) ovat voineet siirtyä opiskelijoille, jotka ovat edelleen kehittäneet periaatteita. Kolmanneksi voi olla muita lähteitä, jotka jakavat samat tai samantapaiset periaatteet kuin stoalaiset ja teosifit. Teosofisissa kirjoituksissa stoalaisuutta käsitellään niukasti. Esimerkiksi internetissä löytyvässä Pekka Ervastin kaikki kirjat käsittävässä 4732 sivun Adobe Acrobat-tiedostossa mainitaan vain kerran stoalaiset logosopin yhteydessä ja Mikael Niinimäen teosofian alkuaikoja ja lähteitä tarkastelevassa pro gradu-tutkielmassa stoalaisuus ei tule esille. Toki teosofisia kirjoja lukiessa on helppo havaita, että kirjoittajien pieteetissä viitteitä ja viiteluetteloita kohtaan on toivomisen varaa.

Viitteet

Aurelius, Marcus (2004). Itselleni (Basam Books Oy, ISBN: 952-9842-98-8).

Bobzien, Susanne (1998). Determinism and Freedom in Stoic Philosophy (Oxford University Press, ISBN: 0-19-924767-6).

Eliade, Mircea (1993). Ikuisen paluun myytti. Kosmos ja historia. (Loki-kirjat, ISBN: 952-9646-06-2).

Ervast, Pekka. Kaikki kirjat.

Ervast, Pekka (1917). Uusi Jumala (Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike, Helsinki 1917).

Jatakari, Tuija (2001). Antiikin filosofien daimon-oppi. https://www.protsv.fi/lfs/verkko/DAIMON.PDF 

Jedan, Christoph (2009). Stoic Virtues. Chrysippus and the Religious Character of Stoic Ethics (Continuum International Publishing Group, ISBN: PB: 978-1-4411-9794-8).

Kaarakainen, Teija & Kaukua, Jari (toim.) (2004). Stoalaisuus. Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (Gaudeamus Kirja. Oy Yliopistokustannus University Press Finland Ltd, ISBN 951-662-891-5).

Laertios, Diogenes (2003). Merkittävien filosofien elämä ja opit (Kustannusosakeyhtiö Summa, ISBN: 952-5418-07-3).

Meijer P. A. (2007). Stoic Theology. Proofs for the Exixtence of the Cosmic God and of the Traditional Gods. Including a commentary on Cleanthes´ Hymn on Zeus (Eburon, ISBN: 978-90-5972-202-6).

Niinimäki, Mikael (1978). Historiallis-fenomenologinen tutkimus teosofisen liikkeen syntyvaiheista. Pro gradu-tutkielma. Turun yliopisto. http://kultut-arkistot.utu.fi/tku/517.html

Räisänen, Heikki (2010). The Rise of Christian Beliefs. The Tought World of Early Christians (Fortress Press / Minneapolis, ISBN 978-0-8006-6266-0).

Seneca, Lucius Annaeus (2011).  Kirjeet Luciliukselle (Basam Books Oy, ISBN 978-952-260-045-5).