Tietoisuus ja evoluutio

Tietoisuus ja evoluutio – tieteen filosofiaa, tutkimuslöydöksiä ja pohdintoja

(Julkaistu 14. 4. 2019)

Artikkelin lähtökohtana on tutkia mitä nykyisen tieteen mukaan ajatellaan tietoisuudesta ja sen synnystä sekä miten tiede tietoisuutta selittää ynnä verrata näitä käsityksiä teosofian käsityksiin. Tässä tutkimuksessa ei käsitellä tieteen koko kenttää vaan nimenomaan evoluutiobiologian ja evoluutiopsykologian näkökulmasta tarkasteltua ja tutkittua psykologiaa, havaintopsykologiaa ja neurotieteen tietoa liitettynä tietojenkäsittelyopin tietoihin. Tietomme perinnöllisyyden, muuntelun ja luonnonvalinnan ohjaamasta biologisesta evoluutiosta on syntynyt vasta sen jälkeen kun nykyisten teosofisten oppien esittäjät ovat käsitelleet oman aikansa ensimmäisiä niukkaan dataan perustuvia evoluutioteorioita. Siksi käsittelen evoluutiobiologiaa teoriana ja sen historiaa, samoin evoluutiopsykologiaa, jotta tulisi ymmärretyksi yksilön ja ympäristön vuorovaikutus biologisessa ja psykologisessa mielessä ja mitä valmiuksia ympäristössä selviytyminen vaatii ja kuinka nämä valmiudet saavutetaan valitsemieni tieteenalojen selityksen mukaan. Aloitan filosofian peruslinjauksilla, ontologialla sillä teosofinen metafysiikka ja ontologia painii eri alalla ja eri urheilulajissa ja omassa sarjassaan verrattuna nykytieteeseen valitsemillani aloilla. Ontologiset valinnat ja erot tiedonhankinnan tavoissa tulee nähdä selkeinä eikä eri aloja tule sekoittaa keskenään ja siten luoda sekaannusta ja turhaa vastakkainasettelua sekä argumentointia ja vasta-argumentointia.

Nykyinen tieteellinen tieto (data) ja datan pohjalta luodut päätelmät ja lainalaisuudet ovat lähes mittaamattoman kaukana sadan vuoden takaisista. Monet kysymykset ja asiat, joita nykyään pohditaan ja tukitaan, olivat silloin tyystin tuntemattomia. Sen aikaiset probleemat ja painotukset saattavat olla nykyisen tieteen kehityksen tason kannalta yleisluonteisia ja epätarkoituksenmukaisia, triviaaleja, sofistisia tai vailla käytännön merkitystä. Johtopäätöksiä voitiin tehdä olemattoman tai virheellisen datan perusteella. Nykyisellä ja sadan vuoden takaisella biologian ja psykologian alan kysymyksenasetteluilla on hyvin vähän yhtymäkohtia.

Teosofinen oppijärjestelmä on esitetty nykymuodossaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Pekka Ervast on kuvannut teosofiaan pohjautuvan ruusuristiläisen maailmankatsomuksen. Alan auktoriteettien mukaan oppi edustaa aikain viisautta, ikivanhaa tietoa, jota on ollut ihmiskunnan tiedossa, on ilmoitettu kaikkina aikoina, toki pirstaleisina osina. Teosofisten auktoriteettien kirjoituksissa ja puheissa esitetty tieteellinen tieto edustaa heidän aikansa tieteellistä tietoa.

2000-luvun tietopääoma, data, dataan perustuvat luonnontieteelliset ja psykologiset lainalaisuudet, kokemus- ja tietomaailmamme jäsentäminen aina ontologiaa (olemisen perimmäistä laatua) myöten muodostavat oman ruusuristiläisyydestä ja teosofiasta eroavan tavan hahmottaa ja selittää kokemusmaailmaamme ja ulkopuolista maailmaamme. Vaikka tieteessä ja teosofiassa kuvataan ja selitetään samoja asioita ja ilmiöitä, selitysperusteet poikkeavat tietoteoreettisesti toisistaan. Teosofiassa peruskäsitteitä ovat metafysiikka, etiikka ja kausaalisuus kun taas tieteessä induktio, kausaalisuus ja todennäköisyys.  Ilmiöitä kuten tajunta selitetään teosofiassa metafyysisillä seikoilla, tieteessä mahdollisilla biologisilla perusteilla, jotka ilmenevät tajunnan yhteydessä. Totuuden saavuttaminen on ihmisen yksi oleellisimmista tavoitteista. Teosofisen Seura tähdentää totuuden merkitystä sanskritin kielisellä motollaan Satyan nasti paro dharmah, totuus on dharmaa (oppia, oppijärjestelmää, uskontoa) korkeampi.

Mitä tiede on?

Tieteellisellä tiedolla tarkoitan tässä esityksessä tieteenfilosofian empiristisen suuntauksen alalla hankittua tietoa. Väitteet, hypoteesit ja teoriat tulee kyetä osoittamaan oikeiksi kerätyllä tiedolla, datalla, mieluiten toistettavissa olevilla tieteellisillä kokeilla. Tiedon hankinnassa ja analyysissa käytetään yhä kehittyneempiä menetelmiä, joiden avulla virheiden ja erehdysten määrä pyritään vähimmäistämään. Kappale tai yksilö tutkitaan omassa ympäristössään ja selitetään tutkimusalueen sisäisillä syy-seuraussuhteilla. Tutkimusalueen ulkopuolista aiheuttajaa ei huomioida, se suljetaan pois. Biologiassa tutkitaan yksilön sisäisiä vuorovaikutuksia ja yksilön ja fyysisen ympäristön vuorovaikutuksia. Myös psyykkisten ominaisuuksien syitä pyritään selittämään fyysisen maailman materiaalisilla tutkittavilla tosiasioilla. Tiede siis lähtökohtaisesti sulkee pois ulkopuolisen vaikuttajan. Vaikka tiedeuskovaiset toisin väittävät, tiede ei ontologisesti voi todistaa tutkimus- ja oletusalueensa ulkopuolista olemassaoloa olevaksi tai olemattomaksi. Biologiassa ja fysiikassa ilmiöille haetaan fyysistä selitystä ja niitä voidaan eri varmuusasteilla selittää fyysisillä syillä. Teosofian metafysiikassa esitetyt metafyysiset aiheuttajat eivät kuulu fyysisten ilmiöiden tai psyykkisten kokemusten aiheuttajina biologian tai psykologian tutkimuspiiriin. Teosofinen selitys ilmiölle, ominaisuudelle tai tapahtumalle voidaan asettaa rinnan tieteen selityksen kanssa ja verrata teorioiden selitysvoimaa. Tiede hakee yksinkertaisinta selitystä (Occamin partaveitsi) ja hylkää mahdolliset muut mutta monimutkaisemmat selitykset, jos ilmiö voidaan selittää luotettavasti yksinkertaisemmin.

Tieteen totuudet eivät ole lopullisia vaan uusien löydösten, tietojen ja analyysien kautta syntyy yhä uusia käsityksiä. Optimaalisesti yksi tulos synnyttää useita uusia kysymyksiä ja aiemmat probleemat eivät enää ole probleemoita, vanhat kysymyksenasettelut eivät välttämättä ole nykyään relevantteja, asianmukaisia vaan saattavat vaikuttaa kummallisilta nykytiedon valossa. Mainion käsityksen voi saada nykyisestä tieteellisestä työskentelystä ja työympäristöstä, perusaineiston (datan) muodostamisesta, tieteellisestä analytiikasta ja johtopäätösten tekemisestä vaikkapa Pääbon kirjasta Neanderthalilainen (Pääbo 2016) tai Doudan ja Sternbergin kirjasta A Crack in Creation (2017).

Biologinen evoluutio

Biologiassa pysyviksi periaatteiksi, itsestään selviksi, jokapäiväisiksi käytännön peruselementeiksi ovat muodostuneet käsitteet evoluutio ja sen aiheuttajat vaihtelu, perinnöllisyys sekä etenkin luonnonvalinta. Charles Darwinin teos, Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta, julkaistiin ensimmäisen kerran 1859. Uusia täydennettyjä laitoksia julkaistiin 1860-luvulla ja lopullinen painos sai päivänvalon 1871 (https://fi.wikipedia.org/wiki/Lajien_synty). Gregor Mendel (1822 – 1884) loi pohjan perinnöllisyystieteelle suorittamalla useiden sukupolvien jatkumona ominaisuuksien perinnöllistä selvittelyä risteytyskokein. Mendel julkaisi työnsä 1866 mutta hänen työnsä perustavanlaatuinen merkitys havaittiin vasta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa (https://en.wikipedia.org/wiki/Gregor_Mendel). Genetiikka on avain evoluution mekaniikan ymmärtämiseksi. Evoluution perusidean luomisen aikaan ei tunnettu kehityksen fyysisiä mekanismeja. Geenien löytyminen ja kromosomirihman kaksoishelixrakenteen keksiminen 1950-luvulla (Watson ja Crick 1953) sekä mm. spontaanien mutaatioiden havaitseminen selittivät evoluution mekanismeja ja avasivat lähteet uuden tiedon räjähdysmäiselle kasvulle. Evoluution tutkimuksessa käytetään mm. sellaisia käsitteitä kuten populaatio, geenipooli, geneettinen variaatio, geenien kilpailu, adaptaatio, ekologisen lokero (ecological niche), luonnollinen valinta ja valintapaine. Suomen kielellä voi lukea selkeän yleiskatsauksen evoluutiobiologiasta Mats Björklundin kirjasta Evoluutiobiologia (2009).

Modernissa biologiassa laajasti ottaen ihmisen osa, kehittyminen, lisääntyminen ja selviytyminen ymmärretään ja selitetään väestön ja yksilöiden geenivaraston vuorovaikutuksena biologisen, fysikaalisen ja kemiallisen ympäristön kanssa. Nykyihmisen ympäristö ravinnon, suojan ja vaarojen suhteen on muuttunut monin tavoin aiempien vaeltavien ja paikallaan pysyneiden populaatioiden oloista. Sukupolvien saatossa parhaan selviytymisen ja lisääntymisen taanneiden ominaisuuksien geenien arvioidaan kasaantuneen.  Yksilössä havaittavien molekylaaristen tai elinmuutosten tuottaminen vaatii lukuisia sukupolvia. Ihmisen evoluutiossa on viitteellisiä tietoja kerättävä jopa miljoonien vuosien ajalta. Siksi muutosten tutkiminen ihmisellä on haastavaa mutta nopeasti lisääntyvillä nisäkkäillä tai bakteereilla ja viruksilla huomattavasti helpompaa ja tutkimustulokset ovat luotettavampia koska dataa voidaan kerätä alkutilasta ja lopputilasta. Influenssaviruskantojen geneettinen muuntuminen eri lajien isännissä sekä väestön immuniteetin kehittymisen myötä on hyvin tunnettu ja seurattu tapahtumasarja ja samalla sattuva esimerkki evoluutiosta geenitasolla (Julkunen ym. 2012).

Tieteellisen biologian katsantokannan mukaan elämän perimmäinen toimija on geeni ja tapahtumien syy on geenin taipumus lisääntymiseen. Lopulta kaikki toiminta redusoituu geeniin. Geeni on perusmalli ja arkisto, jonka mukaisesti solun osin huonosti tunnetut mekanismit kuten epigeneettinen säätely muodostavat yhä monimutkaisempia rakenteita evoluution varrella. Solu on geenimallin mukaisesti muodostanut niin kromosomit kuin solut, elimistöt, elimistöjen käyttäytymisen ja yhteisöt. Biologisen evoluution peruskäsitteitä ovat perinnöllisyys, dna:n satunnaiset mutaatiot ja eritoten luonnollinen valinta. Mutaatiot tuovat elimistöön uuden ominaisuuden tai uusia ominaisuuksia, joiden toiminnallinen hyöty testataan eliön ympäristön toimesta. Pitkässä juoksussa sellaiset ominaisuudet, jotka edistävät eliön lisääntymistä verrattuina muihin populaation eliöihin, kasaantuvat ja muodostavat uudistuneen populaation, jossa uusi ominaisuus vallitsee. Tällä tavoin muodostuu aina uusia ominaisuuksia entisten päälle tai lisäksi. Toisistaan erillään olevissa populaatioissa vallitsee erilainen evoluutiopaine ja sen seurauksena siellä toiset ominaisuudet valikoituvat kunnes lopulta eriytyneiden populaatioiden yksilöt eivät enää voi risteytyä, saada lisääntymiskykyisiä yhteisiä jälkeläisiä, jolloin on syntynyt kaksi eri lajia tämän lajimääritelmän mukaan. Eliön sopeutuminen (adaptaatio) vaatii ympäristössä pitkään yli sukupolvien jatkuvia ominaisuuksia, jotta sopeutuminen tapahtuisi. Asiain tilaa kuvaamaan on laadittu käsite evoluutiosopeuman ympäristö (the environment of evolutionary adaptedness, EEA), joka on valintapaineen tilastotieteellinen yhdistelmä, joka aiheutti sopeumarakennelman perustana olevien geenien yleistymisen kunnes niistä tuli pysyviä ja lajille tyypillisiä. Luonnon valinta on syy-seuraussuhteinen tapahtumaketju, jossa elimistön rakenne leviää rakenteen toiminnallisuuden seurauksena; toiminta määrää rakenteen (Cosmides ja Tooby 2000). Esimerkiksi valon aistiminen on eliön liikkumisen, hengissä säilymisen ja lisääntymisen kannalta hyödyllistä, niinpä valoa aistivia rakenteita kohti yhä tarkempaa näkemistä arvellaan kehittyneen useasti maapallolla (Silmän evoluutio, https://fi.wikipedia.org/wiki/Silm%C3%A4n_evoluutio).

Evoluutiopsykologia

Evoluutiopsykogia on lähestymis- ja ajattelutapa mielen tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Siinä mm. evoluutiobiologian, antropologian, neurotieteiden, psykologian ja tietojenkäsittelyopin tiedot ja periaatteet otetaan käyttöön ihmismielen rakenteen tutkimisessa. Tältä näkökannalta katsoen mieli on joukko tietoja käsitteleviä koneita, jotka luonnon valinta suunnitteli ratkaisemaan meidän metsästäjä-keräilijä esi-isiemme kohtaamia ongelmia. Tämä ajattelutapa muuttaa ja selkeyttää ajatteluamme ja käsityksiämme aivoista, mielestä ja käyttäytymisestä (Cosmides ja Tooby 1997). Aivan kuten luonnollinen valinta kehitti yhden elimen pumppaamaan verta, toisen poistamaan tarpeettomia aineenvaihduntatuotteita, se kehitti aivot käsittelemään aistimien keräämiä ja hermojen välittämiä tietoja kehon ja käyttäytymisen säätelemiseksi. Mieli on se, mitä aivot tekevät. Eri tehtäviä varten kehittyi erilaisilla tietojenkäsittelyominaisuuksilla varustettuja hermosilmukoita.

Evolutiivinen kognitioperspektiivi näkee yksilön hänen toiminnastaan käsin ja kaikki mielen toiminnat kunkin toimialueen (domain-spesific) tehtäväkokonaisuudessa (parin haku, petkuttajan tunnistaminen, ruoan valinta tai aversio, jne.) nähdään yhtenä eikä jaoteltuina tietoiseen tai tiedottomaan ajatteluun tai tunteisiin. Tunteetkin ovat tietoa käsitteleviä suhteita, ohjelmia. Kukin toimialue on toiminnallisesti erilaistunut suorittaen nopeasti, tehokkaasti ja tarkasti vain oman tehtävänsä. Esimerkiksi parittelukumppanin hakuun valikoitunut ohjelmisto ja anatomia sopivat huonosti ratkaisemaan sopivan ruoan valintaan liittyviä tehtäviä. Kukin toimialue sisältää omat muistilappunsa toimintansa suorittamiseksi kuten päättelyprosessit, sääntelyohjeet, motivaatiovalinnat, päämäärän määrittelyt ja oletukset, jotka ilmenevät tiedossa, sääntelyrakenteessa ja arvojen puntaroinnissa (Cosmines ja Tooby 1997). Cosmines ja Tooby kertovat esimerkkinä tarkoituksellisen pettäjän havaitsemisen moduulin, jota he kutsuvat sosiaalisen sopimuksen säännöstöksi (social contract algorithm). Aivosto on rakentunut varsin huonoksi jos-sitten-sääntöjen loogiseksi ratkaisijaksi. Muodollinen logiikan harjoittelu parantaa suoritustasoa jos-sitten-logiikassa vain vähän. Kun loogisen testin yleinen konteksti muutetaan nimenomaisesti pettäjän paljastamisen viitekehykseksi, tulos paranee dramaattisesti; oikeiden vastausten prosenttiosuudesta noin 25 % tasolle 65 – 80 %. Parhaat tulokset saadaan vain pettäjän paljastamisen yhteydessä, ei muiden sosiaalisten kontekstien yhteyksissä kuten esimerkiksi altruistin havaitsemisessa.

Havaintopsykologiaa ja neurotiedettä

Aivojen tehtävä on liikkumisen, toiminnan säätely. Toiminta suhteutetaan ympäristöön ja ihmiselle oleellisiin ympäristön muutoksiin. Aistit tuovat aivoille käsiteltäväksi informaatiota. Informaation käsittely tapahtuu hermoverkoissa, joita automaattisen tietojenkäsittelyopin kehityttyä on alettu ymmärtämään biologisina tietokoneina; ihmisen luomissa koneissa on silikonikiekkopiirit ja aivoissa hermoverkot. Koneisiin on luotu ja aivoihin on muodostunut ohjelmia lopputuloksen saavuttamiseksi. Vasteita jatkuvasti muuttuviin ympäristön olosuhteisiin hienosäätävät mm. lyhyet RNA:t (Carey 2015, s. 264). Aivojen toiminnoista osa on tietoista, osa tiedostamatonta, perustoiminnat eivät ylitä tietoisuuden kynnystä. Hyvänä esimerkkinä on näkö ja tarkemmin ilmaistuna kolmiulotteinen näkeminen. Verkkokalvolle saapuvat valonsäteet muodostavat kaksiulotteisen kuvan. Kuitenkin koemme maailmamme kolmiulotteisena. Havaintopsykologisesti maailmaamme on kuvattu kaksi- ja puoliulotteiseksi (Pinker 1997 ss. 227-233); aivot luovat kolmannen ulottuvuuden.  Insinööri ja tietokoneammattilainen ovat selvittäneet miten meissä luodaan kokemus kolmiulotteisesta kuvasta. Tutkainsinööri sai tutkassa näkymättömät lentokoneet näkyviksi ottamalla pienellä viiveellä kaksi kuvaa taivaasta ja vertaamalla kuvia toisiinsa. Kuvien välillä lentokone oli hivenen liikkunut ja kuvat yhdistämällä objekti tuli näkyviin. Myös ihmisen näön kolmiulotteisuuden muodostamisen lähtökohta on siinä, että molempien silmien kuvat eroavat hivenen toisistaan. Tutkainsinööri yhdessä tietokone-ekspertin kanssa muodosti kaksiulotteisen kuvan, laikkumatriisin ja lisäsi yhden sarakkeen osan määrättyyn kohtaan kuvaa ja vähensi osan sarakkeesta toisesta kohdasta. Kohdistamalla näin tehty kaksiulotteinen kuva määrätylle etäisyydelle silmistä ja kohdistamalla jonkin aikaan katse vakaasti kuvaan ilmestyy vähitellen tai nopeasti kolmiulottein kuva, lisätyn sarakkeen kohta tulee lähemmäs katsojaa ja poistetun sarakkeen osa kauemmaksi. Kuvia kutsutaan stereogrammeiksi ja niitä löytyy mm. osoitteesta http://oliver.mbnet.fi/harhaa.htm. Testillä huiputetaan aivot luomaan kolmannen ulottuvuuden yhden tason kuvasta; aivot tulkitsevat yhden kuvan kahdeksi, joista toinen on nähty oikealla, toinen vasemmalla silmällä. Aivot laskevat kolmiulotteisen kuvan käyttämällä laskelmissaan ilmeisesti ainakin silmien konvergenssia (silmien suuntauksen samansuuntaisista viivoista poikkeava kulma) ja mioosia (silmän mykiön kaarevuuden aste mykiötä ympäröivän siliaarilihaksen supistumisasteen funktiona). Laskentaprosessi vaatii aikaa, kolmiulotteisuus ei ilmaannu välittömästi. Jokaisen ihmisen tietokonehermosilmukat eivät ole ilmeisesti yhtä pitkälle kehittyneet; 10 % ihmisistä ei kykene kokemaan stereogrammeista kolmiulotteisuutta. Hermoverkoston silmukoissa, piireissä tapahtuvat toiminnot ovat täysin tiedostamattomia mutta lopputulos tarjoillaan tietoisuudelle. Kolmen (kaksi hivenen toisistaan poikkeavaa kuvaa, konvergenssi ja mioosi) muuttujan avulla (mahdollisesti muita muuttujia?) aivotietokone laskee kuville kolmannen ulottuvuuden ja tarjoilee tuloksen tietoisuudelle, jotta voisimme tietoisesti ratkaista miten kuvaan suhtautua.

3D-mallin muodostamiseen ei tarvita ihmisen aivojen kaltaista supertietokonetta. Esimerkiksi petolintujen on nähtävä kolmiulotteisesti voidakseen kiitää tarkasti saaliseläimen kimppuun ja lepakon on luotava kolmiulotteinen ”kuva” ympäristöstään saaliseläimineen äänimaailmansa perusteella kyetäkseen ihmisen liikkeisiin verrattuna vikkeliin zic-zaceihin ilmassa. Kuka osaisikaan luoda koejärjestelyn, jolla tutkittaisiin missä määrin kotka tai lepakko on tietoinen 3D-kuvistaan?

Esisokraatikko Herakleitoksen tiedetään epäilleen aistien kykyä havaita asioiden todellinen luonne (Peters 1967, s. 121). Ihmisaivot esikäsittelevät aistien kautta tulevaa dataa (impulsseja) ja suorittavat tiedostamatonta tulkintaa ennen kuin tulokset saavuttavat tietoisuuden.  Kun silmille esitetään kahdessa eri paikassa olevan valopisteen välähdykset peräkkäin, tutkittavan tietoisuuteen tulee aivan oikein kaksi erillistä valovälähdystä peräjälkeen. Jos valovälähdysten väliaikaa lyhennetään, saavutaan kohtaan, jossa koehenkilö ei koe näkevänsä kahta erillistä valovälähdystä vaan valon siirtymisen pisteestä toiseen (Dennett 1999). Esimerkin koejärjestelyssä valoimpulssien välinen aika mahdollisesti alkaa lähennellä toimintaan osallistuvien hermosolujen impulssien johtumisnopeutta synaptisella viiveellä lisättynä. Tietoisuudelle esitetään tulkinta, joka ei vastaa ulkoista todellisuutta.

Tieteellisen tutkimuksen perusteella evoluutiopsykologisesta näkökulmasta tarkastellen ihmisen aivot ovat kehittyneet tiettyjä nimenomaisia elimistölle tarpeellisia tai välttämättömiä toimintoja suorittamaan. Aivojen tietokoneohjelmien tyyppiset ohjelmat käyttävät hermostosilmukoita. Tiedostamattomat toiminnat muodostavat tuloksia, joista korkeimmat ilmenevät tietoisuutena. Tietoisuuteen putkahtanut tulos ei välttämättä vastaa ulkoista todellisuutta. Tehtävien ratkaisuissa tunteet ja ajatukset voivat olla erottamattoman tiiviisti sidottuja toisiinsa ja on teennäistä erottaa niitä toisistaan. Tunteiden ja ajatusten käsittäminen funktionaalisesti yhtenäisenä, saman toiminnan osatekijöinä ei ole vain modernin evoluutiopsykologian keksintö. Jo varhaiset stoalaiset pitivät tunteita arvioina, toki väärinä arvioina (συγατάθεσις), oikea arvio saadaan ajattelulla.

Pekka Ervastin käsityksiä henkisestä ja fyysisestä evoluutiosta

Platonin tapaan teosofia ja Pekka Ervastin (PE) ruusuristiläisyys lähtevät perinteisestä tunteiden ja ajatusten perusteellisesti erilaisista ominaisuuksista. Teosofiassa ne muodostavat jopa omat maailmansa, joiden kautta niin maapallo kuin ihmisetkin ilmenevät. Tietoisuus sinänsä tai tietoisuus ympäristöstä, itsestä ja itsen tilasta kuten ajatuksista, tunteista tai tahdosta ovat siten olemassa olevia tosiasioita myös tuntemastamme fyysisestä olemassaolosta riippumatta. Tämä henkinen maailma ja fyysinen maailmamme kuitenkin kohtaavat ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Molemmat maailmat ovat omien toisistaan eroavien evoluutioiden alaisia. Kuitenkin ihmishengen (sielun) evoluution ja ihmisruumiin evoluution tulee olla ”samalla tasolla” tai ”yhtä pitkällä”, jotta ne voisivat yhtyä.

Olen kerännyt PE:n internetistä löytyvän PDF-tiedoston ”Kaikki kirjat”-tiedostosta otteita, jotka koskevat evoluutiota oppina sinänsä ja eritoten koskien ihmisen henkistä ja fyysistä puolta. PE:n mukaan (PE s. 377 ja 4492) olemme saaneet fyysisen ruumiin lahjaksi luonnolta, jumalilta, se on luonnon kehittämä ja sillä on oma minuudesta erillinen kehitystarinansa. Osoituksena siitä, että PE tunsi aikansa tieteellisen evoluutioteorian, ilmenee esitelmistä kootusta kirjasta Christosophian peruskysymyksiä (PE Kaikki kirjat s. 238), jossa käsitellään sen aikaisen tieteen kykenemättömyyttä vastata kysymykseen miksi luonnon eri valtakuntia on vielä olemassa rinnakkain vaikka olettaisi tieteen teorian mukaan vain pisimmälle kehittynyttä eli ihmiskuntaa vielä olevan olemassa. Sivulla 476 huomautetaan tieteen rajoituksesta kun se ei ole vielä ottanut huomioon salatieteen näkymättömiä maailmoja.

Sivulla 1340 mainitaan teosofisen kirjallisuuden mukaan ihmisen kehittyneen eläinkunnasta mutta ihmisen minä ei ole (saman [allekirjoittaneen huomautus]) evoluution tulos vaan on syntynyt muuten. Sivulla 3026 käsitellään onko ihminen kehittynyt eläinkunnasta, voivatko evoluutioteorian ”puuttuvat renkaat” todistaa eri luonnonvaltakuntien kehittyneen toisistaan, eri luonnonvaltakunnat eivät ole kehittyneet toisistaan koska ne esiintyvät rinnakkain, viisaiden ja tietäjien mukaan kehittyneemmät luonnonvaltakunnat ovat kehittymättömiä vanhempia ja ovat kehittyneet maapallon edellisissä inkarnaatioissa.

Sivuilla 4410-4411 käsitellään materialistista evoluutiota sekä materialismin eettisiä seurauksia kuten itsekkyyttä ja hedonismia (Ervastin mukaan parhaimmillaan materialistissa ja skeptikossakin piilee, toivo, kaipaus, halu saada tietää, että elämä on jonkin arvoinen, elämässä on jokin kunnioitettava suurempi arvo, jota voidaan kutsua jumalaksi tai totuudeksi).  Varsinainen itse on jumalsyntyinen ja liittyy tilapäisesti luonnon kehittämään fyysiseen ruumiiseen. Fyysisellä ruumiilla on oma kehitystarinansa erillisenä minuudesta, toki minuuden kehitysvaiheen on vastattava fyysisen ruumiin kehitysvaihetta, oltava sopusoinnussa sen kanssa. Kuumanvantaran vaihtuessa maamanvantaraan tuli ihmishenkien odottaa jonkinmoisessa deevakhaanisessa horrostilassa kunnes maapallon aineellinen evoluutio oli kehittynyt niin pitkälle, että heille sopivia ruumiita oli tarjolla. Ensin reinkarnoituivat vähemmän kehittyneet yksilöt ja kuumanvantarassa eläiminä eläneet reinkarnoituivat ensimmäistä kertaa ihmisinä alemmissa roduissa kuten bushmanneissa ja tulimaalaisissa, jota vastoin vanhemmat yksilöt tarvitsivat sivistyskansan elämän tarjoamia olosuhteita voidakseen kasvaa ja kokea (PE s. 4492). Ihmisen tulee kehittää, hienostaa fyysistä ruumista (PE s. 393). Fyysisen ruumiin siemen ja monadin tahto laskettiin saturnusmanvantarassa (PE s. 1059). Sivulla 4578 PE väittää, ettei kukaan tiedemies voi selittää miten vaakasuorassa kulkeva eläin nousi pystyyn ja saavutti ihmisen muodon. Hänen mukaansa ihminen sai apua pitreiltä.

Pekka Ervastin evoluutiokäsitysten arviointia

PE:n evoluutioteorian kommentit koskevat mahdollisesti Lamarckin lineaarisesti etenevää , Scala Naturalen muunnelmaa evoluutiosta, jonka mukaan alkeellisten eliöiden olisi pitänyt karsiutua ja maapallolla olisi vain kehittyneempiä eliöitä (Björklund 2009, s. 46). Nykykäsityksen mukaan esimerkiksi nykyiset lajit tai luonnonvaltakunnat (eläin- ja kasvikunta) eivät ole kehittyneet toisistaan vaan yhteisistä esi-isistä. Synteettinen evoluutioteoria nimenomaan selittää miksi eri luonnonvaltakunnat ovat edelleen olemassa ja vaikuttavat toinen toisiinsa. Nimenomaisesti elämä olisi mahdotonta jos vain eläinkunta olisi olemassa. Elämän biologisesta evoluutiosta kattava esitys löytyy kirjasta ”The Ancestor’s Tale” (Dawkins R, Wong Y, 2017).

Vaikka bushmannit ja muut luonnonkansat vaikuttavat ensi silmäyksellä kehittymättömiltä, antropologisen ja lingvistisen tiedon karttuessa heillä on havaittu kehittyneitä kielioppeja, jotka takaavat yhteistoiminnan ja informaatio vaihtamisen. Geenien ja kielen välinen korrelaatio on toki havaittavissa kielten pääjaksojen (superphylum) ja aboriginaalien kohdalla. (Pinker 2015, s. 256). Toista sataa vuotta vanhat käsitykset roduista ovat korvautuneet 1900-luvun kauhujen jälkeen ja genetiikan löydösten myötä ihmisten samankaltaisuutta korostavilla painotuksilla. On ilmeistä, että aiemmin roduksi katsotun ryhmän yksilöiden henkisten ominaisuuksien välinen muuntelu on suurempaa kuin aiemmin roduiksi katsottujen ryhmien ominaisuuksien välinen muuntelu. Alkuperäiskansat osoittavat ihmisen hämmästyttävän sopeutuvuuden; ihminen voi elää ja tuottaa jälkeläisiä varsin haasteellisissa olosuhteissa. Tämä vaatii huomattavaa kekseliäisyyttä. Näissä oloissa ihmisten käytettävissä olevasta ajasta suurin osa menee ruoan hankkimiseen ja suojan varmistamiseen. Länsimaalais- tai kiinalaistyylinen kulttuuri ei voi kehittyä mm. pienten populaatioiden ja heikon energian hankkimisen hyötyosuuden vuoksi (Morris 2011 s, 147-150).

Tietoisuuden tutkimisen mahdollisuuksista ja rajoista

Palatkaamme otsikkomme aiheeseen eli tietoisuuteen. Jo Plotinos esitti, että mielen toiminnot ovat aina meissä mutta emme ole aina siitä tietoisia koska emme kiinnitä niihin huomiota (Peters 1967, s. 128). Tieteellinen teoria ja tutkimus jo lähtökohtaisesti sulkevat pois tutkimusalueensa ulkopuoliset selittäjät eikä näin ollen voi todistaa fyysisestä maailmasta erillistä tietoisuuden pesäpaikkaa. Pohjana uudelle tavalle hahmottaa tietoisuus ja henkiset prosessimme on hyväksyä vain mitattavat selittävät muuttujat analyysien lähtökohdiksi. Aivojen ymmärtäminen tietokoneen kaltaisena laitteena (hardware) ohjelmistoineen (software) antavat aiheen olettaa, että yksinkertaisimmat ohjelmat tuloksineen ovat tiedostamattomia ja vain korkean tason johtopäätökset nousevat tietoisuuteen. Tuhannet alemman tason mekanismit keräävät tietoa ympäristöstä ja omasta elimistöstä, toiset analysoivat ja arvioivat tietoja, tarkistavat epäjohdonmukaisuuksia, täyttävät puuttuvia tietoja ja arvioivat mitä tämä kaikki merkitsee (Cosmides ja Tooby 1997). Tietoisuutemme ei näkisi metsää puilta jos alemman tason toiminnat tulisivat tietoisuuteen. Tällöin toiminnan järjestäminen tarkoituksenmukaisesti kärsisi. Neurotieteen tutkimusten pohjalta tietoisuus voidaan käsittää koko aivojen kattavaksi työtilaksi, aivojen yleistyneeksi (global) tiedon jakamiseksi (Dehaene 2014). Nykyään yksi aivotutkimuksen tutkimusalueista on selvittää kuinka aivoissa informaatio koodataan.  Uraauurtavana ovat olleet O´Keefen, Dostrovskyn ja Mosereiden tilan ja tilassa liikkumisen koodaus jyrsiöiden hippokampuksessa ja entorinaalisessa aivojen kuorikerroksessa (tilasilmukka) (Marcus G ja Freeman J. 2015. ss. 67-77).

Tietoisuus on kokemuksellinen asia. Tiedämme ajattelevamme. Tunnemme iloa, surua, ärtymystä, halua, pakottavaa tarvetta ja impulsseja toimintaan. Arvioimme ja punnitsemme, teemme johtopäätöksiä, päätämme tahtoa. Muistamme entisiä tapahtumia ja hankkimiamme tietoja, opiskelemme uusia. Luomme teorioita ja sovellamme uusia tietoja vanhoihin raameihin. Voimme urautua entisiin määritteisiin, käsityksiin ja ajatusrakennelmiin ja kehitellä vanhaan uusia versoja ja lehtiä. Voimme hylätä vanhan ja luoda täysin uusia käsitteitä ja käsitejärjestelmä ynnä testata niitä fundeeraamalla keinutuolissamme tai keräämällä tietoja (dataa) uuden teoriamme tueksi tai kumoamiseksi. Teosofian peruselementit rakentuvat sielun kolmijakoon: tahto, ajatus ja tunne ja näiden ominaisuuksien eettispohjaiseen metafyysiseen evoluutioon. Sielu on fyysisestä olemuksestamme riippumaton, itsessään tietoinen kokonaisuus. Metafyysisen tajunnan ja fyysisen ruumiin välisiä yhteyksiä ja informaation kulun elimiä ja virtoja on kuvannut mm. Annie Besant kirjassaan Tajunta (Besant 1904, Besant 1924). Hänen mukaansa aivolisäke ja käpyrauhanen ovat fyysisiä aivoja ja astraali- ja mentaalitasoa yhdistävät elimet. Nykyinen evoluutiopsykologia katsoo biologian olevan pohjana ihmisen kelpoisuudelle elää ja jatkaa sukua psykologisten ominaisuuksien ollessa osana kelpoisuuden kasvattajina. Teosofia on oma, annettu käsitejärjestelmänsä, jossa ilmenevät monet kulttuuriemme tutut ideat ja tavat hahmottaa maailmaa. Teosofian oppi-isät ja –äidit ovat ilmoittaneet heille kullekin valjenneet metafyysiset totuudet. Ehdotonta teosofista auktoriteettia ei ole; jokainen puhuja tai kirjoittaja vastaa ensi kädessä itse sanoistaan (PE Kaikki kirjat s. 453). Ei ole yleistä auktorisoitua teosofista oppia. Jokaisen ihmisen on itse tutkittava ja tulkittava maailmansa.

Ja lopuksi tärkein - etiikka

Johtavat teosofit ovat viitoittaneet henkisen koulutuksen tien, jolla heidän väitteensä voidaan todentaa. Todentamisen loppututkinnon vaatimukset ovat lievästi ilmaisen haastavia. Voi aiheellisesti pyytää esiin heitä, jotka ovat onnistuneet todentamisessaan. Vaikka ylifyysisen maailman olemassaolon todistaminen on osoittautunut visaiseksi, monet luottavat ja uskovat siihen ynnä yrittävät elää ja elävätkin eettisesti korkeaa elämää. Tahdon korostaa, että korkea etiikka on joka tapauksessa tavoittelemisen ja ylläpitämisen arvoista kunhan ei vaadita ihmisen mitan ylittävää. Teosofinen ja ruusuristiläinen etiikka muodostavat vastakohdan luonnossa vallitsevalle toiminnalle. Hengissä säilymiseksi ja lisääntymiseksi luonnossa eliöt kilpailevat ja tuhoavat toisiaan. Korkean etiikan mukaan luovutaan puolustautumisesta, jopa uhraudutaan toisten puolesta ja pidättäydytään sukupuolisesta halusta ja käyttäytymisestä. Tällöin askeetti tulee helposti tuhotuksi ja suvun jatkaminen ei ole mahdollista; sekä ihminen itse häviää että jälkeläiset jäävät tulematta, muut jatkavat ihmislajin kehitystä. Teosofia esittää tapahtumisen tässäkin maailmassa noudattavan eettistä karman lakia. Tiede etsii selityksiä fyysisen maailman laeista ja biologiassa keskeisessä asemassa on geenin taipumus säilyä ja lisääntyä. Tieteenfilosofian mukaan periaate on yksinkertainen ja selkeä: biologinen elämä loppuisi, jollei tämä periaate toimisi. Periaate tunnetaan itsekkään geenin teoriana. Se on aiheuttanut runsaasti debattia ja kritiikkiä. Tässäkin asiassa on syytä muistaa vanha kansan oikeusopillinen viisaus ”ensin miestä tutkitaan, sitten vasta hutkitaan”. Arvioijan ei ole syytä kavahtaa ja nousta takajaloilleen. Ensin suositellaan tutustumista perusteellisesti käsiteltävään asiaan kyseessä olevan käsitejärjestelmän puitteissa ennen kantansa ilmoittamista.

Evoluutioteoria ei edellytä naturalistista virhepäätelmää (naturalistic fallacy, virhepäätelmä, että luonnossa havaittava käyttäytyminen on eettisesti oikea) vaan moraalisäännöt voivat muodostua joko luonnon mukaan tai voidaan luoda ihmisten sopimusten mukaan. Yksilö- ja yhteisötasolla geenin monistumista voi edistää enemmän altruistinen yhteistoiminta kuin kilpailu ja toisen nujertaminen. Tajunnan ja toiminnan redusoiminen geeniin painii tietenkin eri luokassa kuin teosofian annettu, etiikkaan ja ylifyysiseen konkreettisuuteen pohjautuva ymmärrys meistä ihmisistä ja maailmankaikkeudesta. Tässäkin mallissa fyysisten aivojemme toiminnan on jollakin tavalla oltava välittävä tekijä eri maailmojen välillä. Biologis-neurotieteis-tietojenkäsittelyopillista tulkintaa tietoisuuden synnystä ei voida katsoa aukottomasti todistetuksi mutta kylläkin mahdolliseksi, lukijasta riippuen enemmän tai vähemmän todennäköiseksi selitysmalliksi.

Kirjallisuutta

Besant A. Tajunta. 1924. Käännös Kyllikki Ignatius. Suomen Teosofinen Seura.

Besant A. A Study in Consciousness. 1904. Theosophical Publishing Society. http://blavatskyarchives.com/theosophypdfs/besantA_study_in_consciousness.pdf.

Björklund M. Evoluutiobiologia. 2009. Käännös Kalliola I, alkuperäispainos 2005. Gaudeamus Helsinki University Press Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. ISBN 978-952-495-076-3.

Carey N. Junk DNA. A Journey Through the Dark Matter of the Genome. 2015. Columbia University Press New York. ISBN 978-0-231-17084-0.

Cosmides L, Tooby J. Evolutionary Psychology: A Primer. 1997. http://www.cep.ucsb.edu/primer.html.

Cosmides L, Tooby J. Evolutionary Psychology and the Emotions.2000.  http://www.cep.ucsb.edu/emotion.html

Dawkins R., Wong Y. 2017. The Ancestors Tale. A Pilgrimage to the Dawn of Life. W & N, Weidenfeld & Nicolson. ISBN 978 1 474 60645 5.

Dehaene S. Condciousness and The Brain. Deciphering How The Brain Codes Our Thoughts. 2014. Penguin Books. ISBN 978-0-670-02543-5.

Dennett D. C. Tietoisuuden selitys. 1999. Helsinki: Art House. ISBN 951-884-190-X.

Douda J, Sternberg S. A Crack in Creation. The New Power to Control Evolution. 2017. The Bodley Head London. ISBN 9781847923813.

Ervast P. Kaikki kirjat. http://www.ruusuristi.fi/wp-content/uploads/2009/12/Kaikki_kirjat.pdf

Julkunen I, Ikonen N, Strengell M, Ziegler T. Infulenssavirukset – haaste rokotuksille. Duodecim 2012;128(18):1919-28.

Marcus G. and Freeman J. (editors). 2015. The Future of The Brain. Essays by The World´s Leading Neuroscientists. Princeton University Press. ISBN978-0-691-17331-3.

Morris I. Why the West Rules – For Now. 2011. Profile Books LTD. ISBN 978 1 84668 208 7. Copyright 2010.

Peters F.E. Greek Phisosophical Terms. A Historical Lexicon. 1967. New York: New York University Press. ISBN 978-0-8147-6552-4.

Pinker S. How the Mind Works. 1997. Penguin Books. ISBN 0-14-024491-3.

Pinker s.The Langue Instinct. 2015. Penguin Books. ISBN 978-0-141-98077-5. Copyright 1994. Afterword copyright 2007.

Pinker S. The Better Angles of Our Nature. 2012. Penguin Books. ISBN 978-0-141-03464-5.

Pääbo S. Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä. 2016. Käännös Veli-Pekka Ketola. Art House. ISBN 978-951-884-595-2. Copyright 2014.

Watson J.D. and Crick F.H.C. Genetical Implications of the structure of Deoxyribonucleic Acid

Nature 171, 964-967 (1953). http://www.nature.com/nature/dna50/archive.html

https://en.wikipedia.org/wiki/Evolutionary_psychology.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lajien_synty.

https://en.wikipedia.org/wiki/Gregor_Mendel.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Silm%C3%A4n_evoluutio.

http://oliver.mbnet.fi/harhaa.htm